Koko automatkan kuunnelen loputonta huutoa. Jokainen minuutti valuu hitaasti ja pää täyttyy yhtäjaksoisella itkulla. "Hampaitako? Ei väsymystä se on vain kultaseni, anna vain unen tulla..."
Voi melkein tuntea kuinka väsymyksen ja kiukun aalto vyöryy ylitse. Silti pitää pysyä rauhallisena ja tasapainoisena äitinä. Helpompaa olisi osoittaa pienelle rakkautensa suojaamalla häntä tulitukselta, laavavyöryltä, koiran puremalta! Mutta silloin (kuten sanottu) äiti pääsisi liian helpolla...
Äitinä oleminen testataan joka päivä ja joka yö. Yliväsynyt pieni joka menee liian aikaisin nukkumaan, ei saa unta koska vaippa on märkä tai hammas puskee niin kivuliaasti ikenen läpi, pelkkä äidin syli kelpaa ja itkettää koska lattialla ei saakkaan syödä johtoja tai koiran häntää... Ja kun pieni viimein nukahtaa talo on kuin pommin jäljiltä! Eli ei kun siivoomaan, mutta kas pienet siniset silmät ovatkin auki ja veikeä hymy kasvoilla kertoo "Minä HERÄSIN jo Äiti" ja äiti katsoo, hymyilee takaisin ja ottaa pienokaisen kannetavaksi päivien mereen.
Ja yhtäkkiä äiti kauhukseen huomaakin kuinka iso lapsi onkin jo! Yhtäkkiä se osaakin raahata itseään lattiaa pitkin, tarttua varpaisiinsa, syödä mössöjä ja nauraa sekä kiukutella. Herranjestas missä ajassa nuo kaikki tulivat!
Romanttiset kuvat pienestä vastasyntyneestä täyttävät sillointällöin äidin pään kun hän katselee puolivuotiastaan. Raskaus aika tunutuu kaukaiselta muistolta ja synnytys tulee hämärinä kuvina mieleen yön viimeisinä tunteina ennen nukahtamista. Mutta sitten pieni, käskevä ääni herättää ajatuksista ja iloinen vauvan hymy täyttää huoneen kunnes humps! Pieni pää kopahtaakin sängyn ainoaaseen puukehikkoon. Äiti nousee ottaa huudon vastaan, lohduttaa, pusuttaa kolahatanutta kohtaa ja huokaa...
Niin ei se äitinä oleminen aina olekkaan niin ruusuilla tanssimista joskus jalkaan osuu piikki.
