Synnytys

"Se nousee, läpäisee kehoni jokaisen solun, vetää aaltoonsa. Kaikki muu katoaa, on vain kipu. Minä laulan tuhatvuotista laulua, laulua, joka nousee kivun myötä, laulua jota naiset ovat läpi vuosien laulaneet syntyvälle lapselleen, poltoille, maailmalle aina taivaaseen saakka. Sillä ei ole sanoja, ääni on sen sana ja kipu on sen johtaja. Se alkaa hiljaisuudesta, jatkuu nousevana, nousee hallitsemattomaksi huudoksi, lauluksi joka laskee ja häviää. Se on kaunein laulu, jonka nainen voi laulaa kehollaan. Se on laulu syntymästä, se on elämän laulu, se on laulu kivulle, se on laulu syntyvälle lapselle.
Laulu on laulettu ja tilalla on tyhjyys, euforia, kipu on poissa! Olen maailmassa ilman aikaa. Poltto on aikani, se on lauluni lapselleni ja keholleni. Se ohjaa minua vaihe vaiheelta kunnes olen yhtä sen kanssa, sitten se taas häviää ja minulle jää tyhjyys ja lepo.
Laulettu laulu ei tule takaisin tulee vain uusi hurjempi, kovempi, tuskallisempi poltto, laulu joka vie minut tuhansia vuosia taaksepäin, ajattomuuteen. Tätä laulua laulan kunnes ponnistuksen myötä kipu ja työntämisen tarve helpotaa sitten hän on täällä! Lapseni on syntynyt!"

Tämä on kertomus luonnollisesta synnytyksestä ja tarkoitukseni on rohkaista äitejä kokemaan saman autuuden kuin minä koin.
Olen ensi synnyttäjä ja nuori äiti iältäni 18. Koko raskauden ajan olin miettinyt että haluaisin synnyttää rakkaan lapseni luonnollisesti, mieluiten veteen.
En ole koskaan pelännyt kipua tai synnytystä, ainut mitä pelkäsin oli lääketieteellinen puuttuminen, pelkäsin että jos ottaisin epiduraalin ym. se veisi minulta kaiken kivun ja tunteen enkä tietäisi mitä tapahtuu tai mitä minun kuuluu tehdä niin minusta tulisi potilas eikä kehoni saisi tehdä sitä mihin se oli luotu. Tietysti puudutukset (vaikkei siitä puhuta) vaikuttaisivat lapseeni enkä oikein innostunut ajatuksesta että lapsi syntyisi lääkehöryissä.
Niimpä raskaana ollesani rupesin valmistelemaan kehoani ja mieltäni synnytykseen: hieroin päivittäin weledan synnytykseen valmistautumisöljyä, söin paljon vitamiinejä (kalsiumia, foolihappoa, kala-öljyä, magnesiumia, rautaa...) join myös vadelmanlehti-teetä. Kävin ihanan synnytyslaulu kurssin ja valitsin synnytys sairaalaksi kätilö-opiston Haikaranpesän.
Henkisesti valmistauduin kertomalla vauvalle synnytyksestä ja toiveistani, käytin pitkiä aikoja miettien synnytystäni ja annoin sille "vapaat" kädet. Päätin hyväksyä sen juuri sellaisena kun se on ja nauttia siitä vaikka suunnitelmani ei toteutuisikaan vaikka ottaisin puudutuksen tai joutuisin sektioon. En halunnut vaatia mitään erityistä, minulla oli vain toive, toive joka toteutui. Vimeisillä viikoilla silittelin kehoani ja sanoin sille mielessäni "meidän synnytyksemme tulee olemaan kaunis, luonnollinen, helppo, voimakas ja kestettävä" niin kauan kunnes rentouduin.

Lopulta 30.12.08 aamulla kello 6.30 heräsin supistuksiin. Soitin seitsemältä äidilleni joka oli doublani. Kotona istuskelin saunassa, makailin rakkaan mieheni sylissä, istuin säkkituolissa ja lauloin synnytys-laulua, jota tein myös koko synnytykseni ajan (se oli tehokkain kivunlievitys). Kun supistuksia rupesi tulemaan kivuliaampina kymmenen minuutin välein ja minuutin kestoisina, soitin Haikaranpesään, mutta siellä oli täyttä emmekä saaneet lupaa lähteä. Kun kello läheni kahta lähdimme äitini luokse tällöin supistuksia tuli 15min välein. Kello puoli kuuden tai kuuden aikoihin alkoivat kunnon supistukset niitä tuli 5min välein ja ne kestivät minuutin. Tässä vaiheesa makasin kontallani lattialla ja päästin kunnolla ääneni ulos. Äitini soitti Haikaranpesään ja minä, rakas mieheni, äitini ja vauva lähdimme ajamaan kuuta ja planeettaa kohti. Sää oli mitä kaunein, joka puolella kimalsi. Saavuimme haikaranpesään jossa meidät ohjattiin synnytys-saliin. Siellä meidät otti vastaan aivan ihana kätilö joka laittoi vyöt vatsalleni ja niin alkoivat supistukset ja vauvan sydänäänet piirtyä kuvaruudulle.
Uuden vuoden raketit paukkuivat ja värjäsivät taivaan väreillään, kello läheni kahtatoista. Tähän mennessä oli avautunut sormen verran. Polttoja, lepoa, polttoja, raketit paukkuivat. Oli uusi vuosi!

Yökkö saapui tarkistamaan tilannetta ja sisätutkimuksen jälkeen totesi ettei synnytys ollut edennyt yhtään. Olin ollut melkein vuorokauden supistuksien kourissa eikä synnytykseni ollut edennyt! Yökkö ehdotti minulle Petidiiniä jotta saisin nukkuttua. Sanoin harkitsevani asiaa. Itkin äitini sylissä etten halua mitään puudutuksia. Poltot harvenivat ja juteltuani rakkaani ja äitini kanssa päätin ottaa puudutuksen kunhan oli ensin tentannut yököltä ettei se vaikuttaisi synnytykseen. Niin sain tunnin nukuttua tunnin kunnes supistukset alkoivat jälleen kivuliaina. En pystynyt liikkumaan koska pääni oli niin sekaisin, en pystynyt tehdä kehollani mitään mikä olisi helpottanut kipua, itkin kunnes sekavuus rupesi helpottamaan ja pääsin jälleen jaloilleni "aaaa" äänteeni koveni kovenemistaan ja aloin jälleen elämään supistuksien aikaa! Rakkaani nukkui sohvalla ja äitini paineli selkääni kunnes rakkaani heräsi ja päästi äitini nukkumaan. Minä huusin koko kehoni voimalla! Yö vaihtui aamuksi ja epätoivo iski, itkin säkkituolia vasten ja halusin että synnytys loppuisi siihen paikkaan! Silti tässäkin tilanteessa oli voimaa enkä edes harkinnut epiduraalia jollain tavalla epätoivo vain vahvisti ajatuksiani luonnolisesta syntymästä.

Aamuseitsemältä vaihtui vuoro ja ihana kätilö tuli tarkastaan meitä. Hän teki sisätutkimuksen ja kertoi että olen jo 4cm auki! Uutta voimaa virtasi kehooni, epätoivoni oli poissa. Minä jaksaisin vaikka maailman ääriin.
Endorfiinit virtasivat kehossani ne laukkasivat käsikädessä supistuksien kanssa. Synnytys oli kipua ja nautinoa. Poltto lähti, se nousi huippuunsa, huusin kivun ulos kehostani, huusin "avaa, avaaa, avaa" avasin kehoani äärimilleen, avasin tieni vauvalle. Sitten se oli poissa, kipu hellitti ja jäljellä oli tyhjyys ja autuus, poltto oli takana ja uusi edessä, mutta niiden välissä oli autuus.
Menin suihkuun kätilön kehoituksesta ja nukuin siellä supistuksien välit, kunnes päätin haluta levätä hetken ja päätin ottaa aqua-rakkuloita vatsaan, ne veivät kivun pois vatsasta, mutta jättivät supistukset selkään sain silti levättyä varmaankin n.45 min jolloin kätilö kertoi ihanan uutisen - pääsisin altaaseen!
Pääsin altaaseen kun oli 10cm. auki. Makasin raukeana supistuksien välit mieheni sylissä. Olin niin väsynyt etten jaksanut pysyä pinnalla, mutta polton saapuessa sain uutta voimaa, huusin ja työnsin lastani ulos ja taas lepo,huuto ja lepo. Kätilö vaihtui ja ihana vanhempi nainen saapui ottamaan vauvan vastaan.
Vihdoin 15.00 sain aloittaa aktiivisen ponnistamisen ja kalvot puhkaistiin pyynnöstäni.

Tästä vaiheessa oli kaikkein tietoisin kehostani, kun vauvan pää tuli ulos ja sain pikkaisen silittää päälakea, sitten hartiat. Muistan miltä se tuntui olin tietoisempi kehostani kun missään muussa vaiheessa, työnsin ja pidätin henkeä. Mielessäni huusin etten repeä; paine oli niin kova ja yhtäkkiä kaikki helpotti, käännyin ja vauva oli siinä, sylissäni! Meidän sylissämme oli ihana poika joka katseli meitä tummilla silmillään. Vihdoin kipu oli poissa! En muistanut sittä mitään kaikki oli sumussa oli vain onnea! Olin synnytänyt juuri niin kuin halusin! Olin niin onnelinen!

Jälkeenpäin synnytyksestä on vain kaunis muisto, mitään negatiivistä ei liity siihen. Haluaisin sanoa ihmisille että synnytys oli ihana ja extaattinen kokemus, synnyttäminen on kaunista ja voimakasta! Toivoisin että ihmiset luottaisivat kehoonsa ja polttoihin; ne eivät kestä ikuisesti ja niiden välissä voi vaikka nukkua, jokaisen supistuksen välissä on autuus! Toivon että kertomukseni rohkaisisi synnyttämään luonnollisesti tai ainakin nauttimaan synnytyksestä juuri sellaisena kuin se on!