Vieressä nukkumassa

Huomasin tässä ettei Myrskyllä ole omaa sänkyä ollenkaan.

Muistan kuinka ajattelin ennen kuin Myrsky oli syntynyt että hän nukkuisi omassa sängyssä. Sairaalassa Myrsky nukkui vieressä kaikki yöt, mutta silti jossain pääkoppani syvyyksissä oli ajatus: "kun pääsemme kotiin Myrsky nukkuu sitten omassa sängyssä..."

Kotona, kodin tuoksuissa ja äitiyden onnessa ja aisteissa huomasin kuinka kehoni esti minua laittamasta vastasyntynyttä omaan pienen koppaansa. Kuinka kaikki minussa halusi tuon pienen tuhisevan ja ah niin hyvän tuoksuisen otuksen viereensä. Ja siinä hän on saman peiton alla nukkumassa kehoani vasten, syömäsä kun häntä nälättää ilman että minun tarvitsee nousta minnekään voin vain maata ja imettää.

Oli kertoja jolloin kokeilin miltä tuntuisi kun Myrsky nukkuisi omassa kopassa, hän nukkui ihan suht koht hyvin, mutta minä en. Heräsin vaikka Myrsky nukkui vain tarkastamaan että hän hengittää. Kun Myrsky oli vieressä nukuin paremmin.

Oikeastaan minusta on aika hurjaa pienen vastasyntyneen näkökulmasta katsottuna että ensin hän on ollut koko ajan äitinsä lähellä sitten aivan yhtäkkiä uudessa paikassa, uusissa hajuissa jossa ei ollenkkaan tutun äidin hengitystä tai tuoksua. Kaikki on uutta pienelle! Miksi hänen pitäisi olla silloin yksin edes yötä? Hän kerkeää olla yksin niin monta kertaa elämässään vailla läheisyyttä että annetaan pienelle nyt hänen alkutaipalella niin paljon läheisyyttä kun vain voidaan. Eikös se kuulosta reilulta?