Äidin elämään rakkauden lisäksi kuuluu alati seuraava pelko pienokaisen puolesta. Kaikkea pelätään: tauteja, kolareita, tippumisia, kätky kuolemaa.... ennen edes kun vauva on syntyny pelätään keskenmenoa, mahdollista komplikaatiota, napanuoraan kuristumista, liikkumattomuutta ja itse synnytystä.
Myönnän itsekkin pelkääväni vaikka mitä ja alituinen huoli seuraa varjon lailla. Miten tuo pieni niin avuton ihminen voi muka selvityä tässä maailmassa? Kysyy äiti itseltään joka päivä. Mutta jos menemme taaksepäin ajassa olemme itse äitimme suojaavassa kohdussa ja siitä kun menemme taas eteenpäin niin konttaamme, kävelemme, haukkaamme porkkanaa, kaadumme, sairastumme ensimmäiseen flunssaan ja silti yhä olemme tällä pikkuisen lapsen äitinä, huolehtimassa niinkuin meistä ollaan huolehdittu!
Haluaisin puristaa pikkuisen Myrskyn rintaani vasten, suojata hänen päänsä käsilläni maailman kolhuilta vaikka minun pitäisi luottaa, antaa hänen mennä omaa tietään ja seurata vieno hymy huulilla perässä, tarttua kädestä jos on tarve, puhaltaa pipi pois ja avata syli kun hän kääntyy minua kohden matkansa varrella sitä varten on äidit ja isät olemassa! Tukena ja turvana jos vaikka haluaa levätä, huokaista ja täyttää rakkaus varastoja.
Vanhemmat eivät ole lapsensa tiellä he kulkevat omaa tietään hiukan sivussa ja antavat lapsen taapertaa omat askeleensa, mutta tulevat heti apuun ja helpottamaan tämän oloa. Jos tulee kompastus he auttavat lapsen ylös parilla rohkaisevalla sanalla ja niin pieni on jälleen valmiina matkaan.
Me emme vaadi lapselta että hänestä pitää tulla jokin mitä me haluamme hänestä saa tula jokin mitä hän itse haluaa vaikka se ei meitä mielyttäisikään.Voimme toivoa että aikakausi joka on meille ja hänelle rankkaa on tie todellisuuden löytämiseen.
Antakaamme lapselle tilaa valaistua älkääkä olko sen tiellä!
0 kommenttia:
Lähetä kommentti