Lainaus kirjasta jonka nimeä en muista.
Merenneito viettää yön yksin rannalla nautittuaan taikajuomaa. Hän on käynyt makuulle, hänen kalanpyrstönsä on lehtien peitossa ja hän odottaa kirkkaiden ja kaukaisten tähtien alla muutuvansa naiseksi.
Neidon pitkät vaaleat hiukset peittävät hänen rintansa ja suomut jotka alkavat navan alta. Miten ihastttavan pehmeä on merenenidon vatsa suomujen yläpuolella.
Yöllä merenneitoon koskee, hän ei uskalla katsoa lehtien alle siihen missä hänen entinen minänsä taistelee tulevaa vastaan. Hänen tekee kipeää, hyvin kipeää, hän vaikertelee itsekseen peläten herättävänsä kauempana rannassa, tulen ääressä verkojaan korjaavien kalastajien huomion. Hän yrittää laulaa itselleen aivan hiljaa, kuullakseen viimeisen kerran oman äänensä.
Aamu alkaa sarastaa ja hän tuntee että taistelu on ohi ja taika on toteutunut. Hän vaistoaa että lehtien alla on nyt jotain muuta, että se mikä on ollut on muttunut joksikin muuksi. Häntä pelottaa, hänen sielunsa on äärettöman surulinen ja hänen äänensä tukehtuu hänen kurkkunsa uumeniin. Hän tunnustelee kädellä ruumistaan ja huomaa että hänen pehmeä ihonsa jatkuukin navan alla, siinä missä hänellä syntymästään asti on ollut suomuja.
Pienen merenneidon kädet löytävät hapuillen jalat. Hän antaa kätensä harhailla reisillään, pehmeällä iholla niiden sisäpuolella, pohkeita ja nilkkoja, suloisen pehmeitä nilkkoja...
... Niin nytkin kulkivat merenneto ja hän reisien sisäpuolella, saloissa missä käsillä on kuuma ja pinta kosteaa, missä on pehmeää, surullista ja salaisuuksia käsien luettavaksi.
... Mutta merenneito oli yksin, täydellisen ainoana lohtunaan oma lämpönsä ja oman vatsansa pehmeys."
0 kommenttia:
Lähetä kommentti